Rakkautta, rauhaa ja iloa

Matkalla jonnekin…

VAIETUT KYLÄT OSA I

on 3.2.2017

Radanvarsikaupungissa vuonna 2089

Radanvarsikaupungin hallinnolliseen alueeseen kuuluvan Luontoreservaatti RK-itäkoillisen alueella kuului ihmisen aikaansaamia ääniä hyvin harvoin, vaikka elokuisena päivänä oksaltaan ympäristöä tähyilevä orava saattoikin erottaa mäntynsä vieressä kulkevan erittäin hyvälaatuisen polun joka tuli jostain lännestä ja kääntyi juuri männyn kohdalla melko jyrkästi koilliseen kadoten kahden mäen väliseen katveeseen. Jos orava olisi ihmisten koneitten päälle jotain ymmärtänyt, niin se olisi osannut päätellä polun olevan niinkin leveän, että sillä olisi voinut ajaa maastoautolla tai ainakin mönkijällä. Joskus niitä metelöiviä hirviöitä oli oravankin näköpiiriin ilmestynyt, mutta viimeisestäkin kerrasta oli jo aikaa useampia viikkoja ihmisten aikakäsityksillä.

Niinpä kun orava kuuli läntisestä kaukaisuudesta sitä ikävän pärisevää epäluonnollista ääntä se otti välittömät oravan ritolat ja katosi tästä tarinasta. Jos siltä oltaisiin kysytty, niin se olisi ollut varmaan kyseisestä asiantilasta mielissään. Se halusi vain pitää huolen omista oravan asioistaan. Pärisevän äänen lähteenä ei ollut maastoauto vaan kaksi maastomoottoripyörää. Pyörät oli lastattu täyteen erilaisia leiriytymisvälineitä ja muita varusteita. Kyseiset pyörät pysähtyivät juuri sen männyn kohdalle, jossa orava oli vielä äsken pitänyt taukoa. Moottorit sammuivat, kypärät riisuttiin päästä ja niitten alta paljastui kaksi nuorta, parikymppistä miestä. Toinen miehistä, Jakke, kaivoi esille virallisen luontoreservaattikartan ja toinen, Patrik, alkoi tarkastella sitä hänen kanssaan. Jaken sormi seurasi kartalla olevan polun kulkua heidän pysähtymispaikkaansa asti, nousi sitten ja osoitti koilliseen, johon polku jatkui niin kartalla kuin silmälläkin katsottuna. Sitten hän käänsi sormensa osoittamaan kaakkoa:

– No joo, tään virallisen kartan mukaan tuolla kaakossa ei ole siis mitään. Pelkkää erämaata varmaan seuraavat sata kilometriä ja koko alue on kiellettyä rauhoitusaluetta. Ja kun katsoo tuohon suuntaan, niin ei tossa tosiaan näytä olevan kuin pöpelikköä, häpelikköä, vitelikköä ja lisää metsää.

Patrik puolestaan sanoi:

– Niinhän se opettajakin veikkasi, että tältä tuo maisema näyttää. Kaivapas se opettajan kartta esille.

Jakke kaivoi povitaskustaan toisen, samaa aluetta koskevan kartan, jossa luki ”Reunansyrjä. Maanmittaushallituksen karttapalvelu. 2024”.

– Kyllä me ollaan just siinä paikassa mistä opettaja kehotti kääntymään kaakkoon päin. Vaikka tuo kartta on kymmeniä vuosia vanha, niin maastokohdat eivät sinänsä ole muuttuneet. Purojen virtaus tietysti voi muuttua, mutta noista kahdesta mäestä me voidaan aika tarkasti määritellä paikkamme.

Myös Patrik katseli vanhaa karttaa ja vertasi sitä uuteen, viralliseen versioon:

– Vaan on siinä jumaliste iso ero. Virallisesti siellä ei pitäis olla mitään. Ja tuossa kuitenkin näkyisi taloja toisensa perään ja tuolla kauempana päässä pitäis olla kokonainen taajama.

Jakke taitteli kartan povitaskuunsa.

– Opettaja sanoi, että hänen vanhan muistinsa mukaan tästä pitäisi lähteä kaakkoon selvästi erottuva polku. Sellaiset säilyvät kumminkin luonnossa pitkään joten se voisi vielä löytyä. Hän arveli myös, että tälle kohdalle on istutettu jotakin häpelikköä naamioksi. Ja kartta näytti, että polku jatkuisi puolisen kilometriä ja tulisi metsäautotien kääntöpaikalle. Mitä taas ei uudessa kartassa tietenkään näy. Eiköhän heitetä hetkeksi jalkamieheksi ja katsota, jos se polku löytyisi. Pysytään näköetäisyydellä toisistamme kumminkin.

Nuoret miehet läksivät kävelemään ryteikköön. Toisella oli vyöllään järeä pistooli ja toisella selässään haulikko. Ei mennyt kuin varttitunti kun Patrik huusi:

– Hei Jakke! Tuu tänne!

– Löysitkö?

– Katto itte.

Polku näytti alkavan tyhjästä, juuri siltä kohtaa missä ympäristöä paljon nuorempi metsikkö loppui. Miehet tiesivät, että polut eivät ala tyhjästä. Opettaja taisi sittenkin olla oikeassa, vaikka ajatus tuntuikin niin hurjalta. Itse asiassa pelottavalta.

– Mennään takaisin pyörille. Tuon ryteikön takia niitten kanssa on tietysti melkoinen tusaaminen, mutta tästä eteenpäin kulku onkin sitten helpompaa.

Jakke ja Patrik olivat olleet ystäviä jo kouluajoista alkaen. He olivat käyneet koulunsa aina ylioppilaaksi saakka samalla luokalla ja armeijassakin he olivat olleet samassa joukko-osastossa. He olivat kotiutuneet kuluvan vuoden kesäkuussa. Molemmat myös kuuluivat suomalaiseen nomenklaturaan, vaikka eivät siitä välttämättä itse olleet kovinkaan innoissaan. Patrikin isä ja äiti olivat hallintoviranomaisia ja kuuluivat niin koko maassa kuin Euroopan Liittovaltiossakin yksin vallassa olevaan Yleisfeministiseen ilmastodemokratiapuolueeseen. Sen ansiosta Patrikin perheellä oli mahdollisuus ylelliseen asumiseen sillä tämä kolmihenkinen perhe asui mukavassa kerrostalokolmiossa.

Suomessa noin yhdeksänkymmentäviisi prosenttia kansasta asui kuutioasunnoissa, kooltaan viidestä kahteentoista neliöön. Loput viisi prosenttia kuuluivatkin sitten YFID:iin joka oli luonteeltaan kova kaaderipuolue, johon pääseminen oli vaikeaa. YFID:iin kuuluvista henkilöistä noin 75% asui kerrostaloissa, 20%  rivitaloissa ja kaikkein tasa-arvoisimmat henkilöt sitten omakotitaloissa joita ei tosin sanottu enää omakotitaloiksi vaan erillisasumisyksiköiksi. Omakotitalohan itsessään tarkoitti ympäristölle vahingollista kerskakulutusta ja oli näin terminä sopimaton.

Ja yhdessä sellaisessa asui myös Jakke. Hänen äitinsä oli nimittäin puolue-eliittiin kuuluva koko Radanvarsikaupungin hallinnollisen alueen Vastaava Byrokraatti joka piti hallussaan käytännössä diktatuurista valtaa ollen vastuussa vain Helsingille ja sitä kautta Brysselille. Vanhempiensa aseman vuoksi niin Jakke kuin Patrik olivat voineet käydä koulunsa erillisessä ja rauhallisessa puolue-eliitin lapsille suunnitellussa hyvin varustetussa kasvatus- ja oppimiskeskuksessa jossa oppilaat saivat opiskella samoissa turvallisissa ja virikkeellisissä tiloissa päiväkodista aina ylioppilaaksi saakka.

Patrikin perhettä saattoi sanoa tavalliseksi onnelliseksi perheeksi ja puolueasemastaan huolimatta Patrikin vanhemmat olivat tosiasiassa eräänlaisia leipäpappeja jotka vapaa-ajallaan olivat hyvin leppoisia ja rauhallisia ihmisiä joita ei puolueen jäseniksi oikein saattanut mieltää. Jaken kohdalla tilanne oli toinen. Hänen äitinsä oli sieluaan myöten vannoutunut yfidiläinen, kiihkofeministi miestenvihaaja ja eräänlainen narsistisen persoonallisuushäiriön arkkityyppi. Hän oli hankkiutunut raskaaksi keinohedelmöityksellä 38-vuotiaana kun oli tuntenut biologisen kellonsa tikittävän. Luonnollisesti tämä tapahtui  ilman minkäänlaista isäkandidaattia, sillä Jaken äiti oli todennut, ettei yksikään mies yllä hänen älylliselle tasolleen… (jatkuu Yrjöperskeles blogissa)

http://yrjoperskeles.blogspot.fi/2017/02/vaietut-kylat-osa-i.html

Yrjöperskeles blog


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

53 − 51 =