Rakkautta, rauhaa ja iloa

Matkalla jonnekin…

Suomen kansaa ei ole: Olemme sattumalta samassa maassa asuva kokoelma itämerensuomalaisia kieliä puhuvia heimoja

on 7.3.2017

Satavuotista itsenäisyyttä juhliva Suomen kansa on historialtaan hyvin sekalainen seurakunta. Keskinäinen geneettinen etäisyytemme on suurinta koko Euroopassa. Länsisuomalaisten ja itäsuomalaisten geenit ovat jopa enemmän eri maata kuin englantilaisten ja saksalaisten. Sama pätee kieleen. 1800-luvulla raumalaisilla ja iisalmelaisilla ei ollut kunnon yhteistä kieltä, sillä menneessä Suomessa läntinen ja itäinen puheenparsi poikkesivat toisistaan lähes yhtä paljon kuin ranska ja italia. Nykyinen yleiskieli on tekemällä tehty poliittinen luomus – kuten Suomen kansakin.
Kotimaa05.03. 08.10 Päivitetty 08.08

Viime tiistai oli laskiaistiistai ja Kalevalan sekä suomalaisen kulttuurin päivä. Silloin meitä suomalaisia oli 5 509 767. Tuolla populaatiolla katamme 0,075 prosenttia maapallon väestöstä. Kakkuviipaleeksi muutettuna osuutemme ihmiskunnasta on yhtä kuin murunen lautasen reunalla.
Maailman valtioiden joukossa olemme asukasluvulla mitattuna sijalla 112. Edellämme on Tanska ja perässämme Kirgisia.
Suomea meistä puhuu äidinkielenään 88,7 prosenttia ja ruotsia 5,3 prosenttia. Muu äidinkieli on 6 prosentilla Suomen väestöstä.

Että tämmöinen kansa, vai onko kansaa loppujen lopuksi edes olemassa? Käännetäänpä aikarautaa 10 000 vuotta taaksepäin. Arkeologisten löydösten mukaan näillä rannoilla eleli niihin aikoihin ihmisiä, joiden menoissa ja meiningeissä oli viitteitä sekä Baltiaan että Luoteis-Venäjälle.
Rannat kaartelivat kuitenkin aivan eri paikoissa kuin nykyään. Pohjoinen Suomi oli vielä ympärivuotisesti jään peitossa, ja nykyisen Pohjanmaan rannikko kulki Keski-Suomen ja Savo-Karjalan rintamailla. Metsissä kasvoi koivuja, haapoja ja pähkinäpensaita.
Todennäköisesti Fennoskandian itäosat houkuttelivat metsästystä ja keräilyä harjoittaneita eränkävijöitä ja asukkaita vähitellen sitä mukaa, kun jääkausi hellitti ja jään reuna vetäytyi pohjoiseen.

Pieniä ryhmiä tuli kenties ruuan perässä, levottomuuksien pelossa tai vain paremman elämän toivossa – niin kuin nykyäänkin. Uudisasukkaiden lähtöpaikat olivat luultavasti eteläisen Euroopan lämpimiä taskuja eli niin sanottuja refugioita. Yksi sellainen oli Ukrainan alueella. Toinen sijaitsi Baskimaan seudulla nykyisten Ranskan ja Espanjan rajamailla.
Jälkimmäinen tasku on omiaan selittämään lounaiseurooppalaisten ja saamelaisten geneettistä sukulaisuutta.
Ehkä osa alueen asukkaista jäi niille sijoilleen, kun taas osa jatkoi vaellustaan ja päätyi Norjan rannikolle sekä sieltä sisämaita kohti.

Täysin varmaa tietoa tulijoiden alkuperästä ei ole. Arkeologinen aineisto ja varsinkin nykyaikainen geenitutkimus ovat kuitenkin vahvistaneet, että itäsuomalaiset ja länsisuomalaiset ovat historiallisesti tyystin eri porukkaa.
Maan eri osat saivat asukkaansa eri teitä ja eri aikaan. Vuonna 2008 julkaistun suomalaistutkimuksen mukaan esimerkiksi savolaiset eroavat varsinaissuomalaisista geneettisesti enemmän kuin englantilaiset saksalaisista.
Geneettistä etäisyyttä ilmaisevien FST-arvojen perusteella suomalaisten sisäinen variaatio on poikkeuksellisen suurta. Se on suurinta koko Euroopassa. Ruotsalaiset ja virolaisetkin ovat suomalaisille läheisempää sukua kuin toiset suomalaiset.

Suurin FST-etäisyysluku eri alueiden suomalaisten välillä on 60. Luku on hyvin korkea. Esimerkiksi Ruotsissa vastaava arvo on 25. Maiden rajat ylittävässä vertailussa saksalaisten, ranskalaisten ja unkarilaisten erot jäävät lukuun 10.
Vesilintua voi siis heittää käsityksellä, jonka mukaan tätä pohjoista perukkaa asuttaa perimältään yksi läntisen maailman homogeenisimmistä eli yhtenäisimmistä kansoista. Totuus on päinvastainen. Suomi on toisistaan suuresti poikkeavien heimojen maa. Olemme sekalaista seurakuntaa. Olemme todellinen tilkkutäkki.

Hevonen vaikutti suuresti Suomen ja Euroopan väestön muodostumiseen ja asutuksen kehittymiseen. Ensimmäisinä hevosen kesyttivät nykyisen Ukrainan ja Etelä-Venäjän arojen ihmiset neoliittisen kivikauden lopulla. Se tarkoittaa noin vuotta 3 500 ennen ajanlaskun alkua.
Aroille syntyi ratsastajakansa, joka kykeni liikkumaan aivan eri teholla ja vauhdilla kuin metsissä vaellelleet metsästäjä-keräilijät tai alkeellista kasvien ja kotieläinten kasvatusta harjoittaneet varhaiset maanviljelijät.
– Tämä porukka lähti liikkeelle ehkä vajaat 5 000 vuotta sitten. Luista saadun dna:n tutkimus osoittaa, että kyseessä oli massiivinen invaasio. Se jatkui sukupolvien ajan, kertoo antropologi Markku Niskanen Oulun yliopistosta.
– Ne olivat hyvin miesvaltaisia joukkoja, jotka ryöstivät matkoillaan naisia mukaansa. Lisäksi miehet olivat hujoppeja. Nykyravinnolla he olisivat venyneet keskimäärin noin 185-senttisiksi, mutta siihen aikaan 175 senttiäkin teki heistä jättiläisiä Keski-Euroopan varhaisiin maanviljelijöihin verrattuina.

Karpaasimainen arokansa levittäytyi joka suuntaan. Se vaikutti vahvasti Keski-Euroopan ja eteläisen Suomenkin nuorakeraamiseen kulttuuriin sekä jätti jälkensä geeneihin. Yli puolet suomalaisten geeniperimästä on aroilta. Sama pätee myös muihin pohjoiseurooppalaisiin, esimerkiksi britteihin.
– On nähtävissä selvä linja Äänisjärven kautta Ukrainasta Suomeen, Niskanen korostaa.
Kun mukaan otetaan vielä eurooppalaisten metsästäjä-keräilijöiden kaksi ryhmää (länsieurooppalaiset ja itäeurooppalaiset), pronssikauden ja Ruotsin vallan aikana saapunut skandinaavinen geeniperimä sekä arktista rannikkoa pitkin Skandinaviaan välittynyt pohjoissiperialainen perimä, saadaan kokoon aikamoinen geneettinen sekoitus.
– Kyse on geneettisestä sekamelskasta. Sen myötä perinteiset käsitykset roduista on voitu romuttaa, Niskanen summaa.

Sitten on kieli. Suomalaisten alkuperää voi hahmottaa myös kielitieteen keinoin.
– Kieli antaa käsitteet, joilla hahmotamme maailmaa. Identiteettimme kytkeytyy kieleen. Se muokkaa meistä meidät, tuumaa kollegiumtutkija ja dosentti Janne Saarikivi Helsingin yliopistosta.
– Ilman suomen kieltä suomalaisuutta ei olisi olemassa ainakaan sellaisena kuin se nyt on.

Suomi on suomalais-ugrilainen tai uralilainen kieli. Sen kaukaiset juuret voidaan paikantaa Keski-Venäjälle ja Länsi-Siperiaan. Näille maille kielet levisivät Saarikiven mukaan kolmessa aallossa ajanlaskumme alkupuolella, todennäköisesti ennen kristinuskon leviämistä. Sitä ennen Suomessa puhuttiin tuntemattomia kieliä. Niistä emme tiedä mitään.
– Ensimmäinen aalto oli saamelaispohjainen. Suomi saamelaistui. Täällä puhuttiin saamelaiskieliä. Vielä 1500-luvulla niiden puhujia oli suurimmassa osassa maata eli ainakin Keski-Suomessa, Savossa, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa. Vähitellen nuo seudut sitten talonpoikaistuivat. Tuli vakituista asutusta.
Kaksi muuta kieliaaltoa olivat itämerensuomalaisia. Toinen niistä tuli Virosta läntiseen Suomeen ja toinen Karjalankannaksen sekä Äänisenkannaksen kautta Savo-Karjalaan.

– Kummankin pohjana oli kantasuomi, jota ei koskaan puhuttu Suomessa. Sitä puhuttiin Inkerinmaalla, Virossa ja kenties etelämpänäkin, Väinäjoella saakka.
Maahanmuuttajien kielet olivat kantasuomen tytärkieliä. Saarikivi arvelee niiden olleen keskenään suurin piirtein yhtä erilaisia kuin latinan tytärkielet ranska, italia ja espanja.
Yhtenäinen kieli tuottaa yhtenäisen mielen. Näin ajattelivat suomalaisuuden lipunkantajat, jotka ryhtyivät 1800-luvun nationalismin koitteessa luomaan ja tuomaan kansalle yleiskieltä, jota kaikki puhuisivat ja ymmärtäisivät. Sitä varten tarvittiin kattava koululaitos.

Varhainen lähtökohta oli 1500-luvun Turku. Turun seutu oli Varsinais-Suomea. Ainoat itseään suomalaisina pitäneet ihmiset asuivat siellä. Muualla oltiin vaikkapa savolaisia tai hämäläisiä.
– Kaikki oppineet vaikuttivat Turussa, ja kaikki papit koulutettiin Turussa. Siksi suomea alettiin kirjoittaa 500 vuotta sitten nimenomaan siellä, Janne Saarikivi muistuttaa.

– Sitä suomea tavalliset ihmiset eivät kuitenkaan ymmärtäneet. Siksi myöhemmin tuli tarve mukauttaa kieltä.
Itäiset vaikutteet pääsivät kielen luomisessa niskan päälle 1800-luvun kansallishuumassa. Se oli mitä suurimmassa määrin Kalevala -buumin ja karjalaisen kansanrunouden ihannoinnin ansiota.
Eturintamassa uuden suomen asiaa ajoivat tunnettu Elias Lönnrot, vähemmän tunnettu Daniel Europaeus ja vähän tunnettu Wolmar Schildt. Hän oli jyväskyläläinen suomalaisuusmies, jonka missiona oli saada maahan suomenkielinen oppikoulu.
Sitten oli juvalainen Carl Axel Gottlund, kirjailija ja Helsingin yliopiston suomen kielen lehtori.
– Gottlund kannatti kirjakielen kehittämisessä itämurteita, erityisesti savoa, ja oli sikäli radikaali anarkisti, että hänen mielestään kieltä olisi pitänyt kirjoittaa niin kuin sitä puhuttiin. Hän jäi kuitenkin tappiolle, Saarikivi toteaa.
– Lopulta yleiskielestä tuli tarkasti modifioitu kirjakieli, kombinaatio, joka ei ole kenenkään äidinkieli. Se on meille kaikille vieras kieli.

Saarikiven mukaan kyse on samankaltaisesta poliittisesta rakennelmasta kuin suomalaisuuden määrittelyssä.
– Suomen nykyinen väestö on historiallista sattumaa. Olemme sattumalta samassa maassa asuva kokoelma itämerensuomalaisia kieliä puhuvia heimoja. Esimerkiksi karjalaisia ja inkeriläisiä tähän väestöön ei lueta. Siinäkin on kyse politiikasta. Näin on vain päätetty. Toki tilkkutäkkimäisestä väestöstä voi aikojen saatossa muodostua kansa tai ainakin kansakunta.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa presidentti Donald Trump puhuu The American peoplesta, vaikka valtava valtio on vain 240 vuotta sitten syntynyt satojen vähemmistöjen mosaiikki. Pienemmässä mitassa sama pätee nykyiseen Ruotsiin.
Entisestä Ruotsista alkoi 1100-luvulta lähtien muuttaa ”siirtolaisia” Itämeren tälle puolelle. Ruotsalaisasutus levisi saaristoihin ja rannikolle. Sinne se myös jäi. Pari sataa vuotta myöhemmin Suomen rannikkoseudut olivat jo lähes täysin ruotsalaistuneita.

Sisämaassa syntyi puolestaan 1500-luvulla muuttopaineita pohjoiseen ja itään. Väestöä matkusti lähinnä vesitse asuttamaan erämaita Pohjois-Savossa, Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa. Jo tuolloin liikkeellä oli myös Ruotsin kautta maahan saapuneita romaneja. Käsky koko maan asuttuna pitämisestä kävi kuningas Kustaa Vaasalta. Hallitsija himoitsi verotuloja ja maata sekä halusi rautaa rajoille. Samalla piti pönkittää kuninkaan valtaa ja juurruttaa uutta luterilaista uskoa rahvaaseen.

Todellisen kasvupiikin asukaslukuun toivat Venäjän vallan alla 1830-luvulla alkaneet lapsentekotalkoot. Perheiden kasvu johtui maatalouden kehittymisestä ja uusien tilojen sekä torppien perustamisesta. Eniten lapsia syntyi kuitenkin mäkitupalaisille ja muille tilattomille.
Syöjien lisääntyminen ja syötävän väheneminen johtivat 1860-luvulla suuriin nälkävuosiin. Huonot viljasadot pakottivat nälkäiset ihmiset liikkeelle, mikä levitti kurjuutta ja tartuntatauteja. Tauteihin menehtyi arviolta 270 000 suomalaista.
Moni lähti hakemaan työtä ja leipää valtameren takaa. Toisaalta Suomeen myös muutti venäläisiä, juutalaisia, tataareja ja enemmän tai vähemmän varakkaita yrittäjiä sekä idästä että lännestä. Tilkkutäkistä tuli entistäkin kirjavampi.
Monenkirjavaa väkeä meni, tuli ja jäi maahan myös 1900-luvun alkupuolella. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Suomessa oli jopa enemmän ulkomaalaisia kuin Ruotsissa.

Pelkästään muutamana maaliskuisena yönä 1921 Suomeen käveli Kronstadtista tuhansia neuvostomatruuseja perheineen. Seuraavana talvena Itä-Karjalan kansannousua seurasi vielä suurempi pakolaisaalto.
Jatkosodan lopulla Suomessa oli lähes 100 000 ulkomaalaista, mutta raskaiden rauhanehtojen jälkeen kaikki oli toisin. Kovia kokenut kansakunta keskittyi karjalaisen siirtoväen asuttamiseen ja maan jälleenrakentamiseen. Suomi yritti yhtenäistyä ja käpertyi samalla sisäänpäin. Kotiliesi lämmitti.
1970-luvulla Suomi otti sentään vastaan pieniä ryhmiä Chilen ja Vietnamin pakolaisia, mutta muuten rajoilla oli hiljaista. Väkeä virtasi lähes yksinomaan toiseen suuntaan: Suomesta Ruotsiin.

Näiden aikojen maahanmuuton ensimmäinen aalto koettiin vuonna 1990, kun somalipakolaisia saapui maahan. Toinen koitti syksyllä 2015. Tuona vuonna Suomen rajan ylitti noin 32 500 tulijaa.

Nyt Suomi on koko lailla toinen maa kuin valtiollisen itsenäisyyden alussa vuonna 1917. Myös väestön rakenne on muuttunut ja asukasluku kasvanut. Sata vuotta sitten meitä oli vain 3,1 miljoonaa.

Lapin Kansa/Ilari Tapio


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

7 + 1 =